(Muusa-kilpailun jaettu 1. sija, teksti julkaistu Kaltio-lehdesä)

SE VIETIIN MINULTA

Se alkoi pienenä nipistelynä Stockmannin Herkussa. Banaanien kohdalla vihloi jo tosissaan. Manasin sekaisin menneen kierron ja pääsin parilla pysähdyksellä hissille. Autossa maha kramppasi kunnolla ja ajoin vähän liian kovaa kotiin. Naapurin mummo halusi jutella. Tajusi vaieta kun irvistin kivusta sen kohdalla.

Kotona se valui verisenä myttynä pönttöön. Kouraisi vielä viimeisen kerran ja teki minut tyhjäksi. Minä menetin vauvani.

Raskausviikko 6: Alkiosta muodostuu sikiö: pää, aivot ja vartalo, jossa on pienet alut käsille ja jaloille. Kehittyvä sydän lyö jo. Sikiö on kahvipavun kokoinen.

En osaa ajatella sitä kahvipapuna. Jos olisin tutkinut möykkyä, olisiko sillä ollut pienet raajat? Nyt se on jossain jätevedenpuhdistuslaitoksella. Kiitänyt pitkin putkea. Huuhdottu tarpeettomana pois.

 "Kyllä se kuollut on." Lääkäri kysyy tiesinkö raskaudesta. En, mutta tiedän nyt. Se ei helpota yhtään. Se, etten tiennyt tulevasta ei valmistanut minua tähän. Menettämään jotain, jota ei oikein ollutkaan. Nyt tiedän. Tiedän täsmälleen. Olen nähnyt sen riekaleet valkoisella kaakelilla. Tuntenut sen repeytyvän irti paikoiltaan ja valumassa reisille. Olen nähnyt sen monitorissa elottomana kimpaleena. Mustana möykkynä joka ei syki vaikka pitäisi. Nyt tiedän liian hyvin.

Pukiessani pikkuhousuja vihreän verhon takana lääkäri kertoo miten hyvä on, että alkio poistui kokonaan. "Ei tarvita kaavintaa." Vedän verhon pois kun olen pukenut. Mitä virkaa on verholla, jonka takana puetaan, kun on juuri maattu kymmenen sentin päässä lääkärin kasvoista? Kyllä se varmaan jo näki tarpeekseen. Kyllä se varmaan ne pikkuhousut kestäisi. Kesti katsoa muutakin. Arvotonta, tyhjää ja revittyä. Kaavintaa ei onneksi tarvita. Kuinka paljon pahempaa se olisi voinut olla?

Äiti sanoi, että minulla on synnyttäjän lantio. Teini-ikäisenä se ei kuulostanut kehulta. Se kuulosti maalaistalon emännältä. Synnytyskoneelta. Olen syntynyt synnyttämään. Vauva vain ei pysy sisällä.

Minä olisin halunnut oppia tuntemaan sen. Olisin halunnut tietää onko se aamuvirkku vaikka inhoankin sitä sanaa. Olisin kuulostellut sen potkuja ja viestittänyt sille taskulampulla ihon läpi. Olisin valinnut ne ihmiset jotka saavat painaa käden mahalle ja kokeilla. Tärkeimmät saisivat maata pää sylissäni ja kuunnella, puhuakin. Olisin antanut mummon uimahallissa katsoa, miten maha muuttaa muotoaan. Miten se on välillä pallo ja kohta päärynä. Miten vauva tekee kuperkeikan muttei silti sotkeudu napanuoraan. Miten se tunnistaisi minun ääneni kaikkien äänien joukossa, tai ainakin uskoisin niin. Olisin laittanut sen vauvauintijonoon pelkällä sukunimellä.

Matkalla kotiin muistan tarhan. Kuntopuiston päiväkodin Kuukusten ryhmän joskus 70-luvun lopussa. Muistan hämärän salin ja karjalanpiirakkatossut. Ennen sitä metsäpolun, alikulkukäytävän haitariseinät ja kuivien käpyjen tuoksun. Kiireen ja äidin, joka teeskentelee kiirettä pois. Matalat pitkät penkit ja miniatyyrihuonekalut. Ja roolipuvut. "Tapio ja Tellervo ja suuri metsän sieni" ne laulavat ja minä olen kuusipuvussa. Tapio ja Tellervo kulkevat käsi kädessä läpi lapsirivin. Kateelliset kärpässienet ja kivet mulkoilevat niiden onnea, kun ne hyppivät ja tanssivat isoissa hatuissaan ja harsokangashameessaan. Karhupukuja ei ole kuin yksi. Siitä tulee aina riita. Ketulla on vain häntä ja korvat. Se ei ole yhtä kuuma muttei yhtä hienokaan. Minä saan olla kuusi. Tai kivi. Seuraavina vuosina olen satubaletissa sinapinsiemen. Mutta en tiedä sitä vielä Kuukusena. Tyydyn kuuseksi pitkin hampain.

Äidin ja isän on täytynyt itkeä yleisössä. Niiden on pitänyt muiden vanhempien rivissä jännittää pysynkö siellä rauhallisena. Lausunko sanat kuuluvasti vai juoksenko itkien karkuun. Pissanko kulisseissa punaisiin sukkahousuihin. Tapion ja Tellervon äiti ja isä ovat istuneet maireina. Vähän muita ryhdikkäämmin tärkeinä. Vaihtaneet merkitseviä katseita ja nyökkäilleet.

Minun lapseni ei soita triangelia Suvivirren taustalla. Se ei laula, tanssi, sido luistimen nauhoja. Se ei sen enempää mene ala-asteelle, ylä-asteelle eikä lukioonkaan. Se ei mene edes tarhaan. Seimiä ei enää olekaan. Ei tulisi sitä valintaa. Kuukusten vieressä oli seimi. Sinne toivat vauvoja ne, joiden piti mennä töihin heti. Kolmen kuukauden äitiysloma, oli äiti koittanut selittää. Se oli painottanut sanoja ja melkein suuttunut. Kuka kolmen kuukauden ikäisen voi itkemättä viedä tarhaan? Se oli halunnut että minä ymmärtäisin sen hädän. Mutta miten sellaisia ymmärtää jos ei ole sellaista elänyt? Se pettyi minuun siinä. En ymmärrä nytkään. En, vaikka minulla melkein oli kokemus. Juuri nyt veisin sen tarhaan vaikka viikon vanhana jos saisin sen. Tai en veisi ikinä mihinkään jos ei olisi pakko. Mutta veisin jos sillä sen saisin.

En minä saa sellaisia asioita päättää. En itkeä vääriä valintoja tai miettiä parhaita retkikohteita. Pakata kaakaota punaiseen, litteään muovipulloon tai leipoa rumia pullia. En saa sommitella kesälomia tarhakauden kanssa yhteen tai taivutella vanhempia lapsenvahdiksi. En väsyä, itkeä, raivota liian helposti. Se minulta juuri vietiin.

Kömmin sänkyyn ja annan itkun viedä. En edes yritä taistella sitä vastaan. Itken kaikki menneet ja tulevat surut samalla isolla itkulla. Vähän aikaa vihaan kaikkia naisia kaikkialla maailmassa mahoineen, kohtuineen, istukoineen. Vihaan niistä jokaista erikseen kirpeillä sanoilla ja toivon kamalia. Huomenna olen ehkä jo ihmisiksi. Järkevä, rationaalinen ja ehjä. Minä aloitan alusta. Uskallan uudestaan. Rakennan uudestaan ne kuvitelmat.

SAMAT PULLEAT REIDET JA PALLOPAIDAT

Tunne valuu päälle heti portilla. Kurkku tuntuu paksulta ja putoan jonnekin. Kaksi vuotta, yli seitsemänsataa päivää, istuin täällä. Loppumaton jono aamupäiviä täsmälleen samalla tavalla.

Kotona herätys aivan liian aikaisin. Puurot ja pukeutuminen ja sitten pieneen rautaverholla varustettuun hissiin. Virtsalta haisevan käytävän läpi virstalta haisevalle asvaltille. Mäki, kallioleikkaus, kapakka ja portista sisään.

Vastassa joka aamu samat naamat. Seitsemänsataa kertaa samat liian aikaisin heränneet, puurot keittäneet, vaipat vaihtaneet. Joskus mutistiin kuulumiset. Useimmiten ei jaksettu. Nyökättiin unisesti. Vihaisesti. Vierekkäin istuttiin laatikon reunassa, keinun pielessä. Jos jotain sanottiin, puhuttiin vesirokoista, väsymyksestä ja vuodoista. Kilpailtiin kurjuudella.

Minä puhuin joskus jonkun kanssa kaipuusta töihin syyllisyydestä paksuin äänin. Mietin, että kaikki muut äidit nauttivat tästä. Että minä olen naisena epäonnistunut, tyhjä ja keskeneräinen. Että itsekkäistä omista syistäni olin kykenemätön nauttimaan tästä elämäni parhaaksi väitetystä ajasta. Loppupäivän pakotin suuni vähän leveämpään hymyyn. Keinutin, liu'utin ja lapioin.

Inhosin melkein jokaista hetkeä. Jokaista väsymyksestä sekavaa aamua. Ei minusta ollut puuron keittäjäksi, vaipan vaihtajaksi. Ei puistotädiksi lappuhaalareihin. En jaksanut hymyillä toisten tahmaisille lapsille. Räkäisille, tuttisuisille, takkutukkaisille. En halunnut sylitellä ja pusitella, en lässyttää laulupiirissä.

Halusin juoda aamukahvini ja lukea lehteni. Mennä töihin aikuisten asioihin aikuisten keskelle. Mutta täällä minä istuin. Vankina vauvan kanssa. Pölyisellä hiekkalaatikolla pakotettuna taantumaan imeläksi pastellinväriseksi kukkamekoksi. Sideharsoksi, kestovaipaksi tai rintakumiksi. Tutiksi, pulloksi, soseeksi. Kamalaksi kasvismössöksi.

Naiset puistossa näyttävät lihavilta ja hikoilevilta. Tympeiltä, väsyneiltä, meikittömiltä möhkäleiltä paituleissaan ja käytännöllisissä kauhtuneissa kengissään. Niitä kutsutaan kotona meidän mammoiksi tai äityleiksi. Niistä on kaikki seksi sulanut synnytyshuoneen lattialle. Sairaalankäytäville ja veren mukana viemäriin.

Ne puhuvat matalilla masentuneilla äänillään muista alta kulmain. Ne inhoavat rintamana niitä, jotka eivät sukeltaneet samaan mammamaailmaan. Niitä, joista vielä näkee sen mitä ne ovat ennen olleet. Jotka eivät istu risti-istunnassa äitipiirissä puhumassa tisseistä, kohduista, istukoista. Töihin kaipaavia, meikanneita tai tukkansa kammanneita. Melkein yhtä paljon kuin niitä, jotka ovat nukkuneet yönsä keskeytyksettä.

Osaan korille. Pudotan säästöpossuun kolikon ja kaadan kahvia muovimukiin. Kun tyttöä pissattaa vien hänet pieneen vessaan, jossa haisee puhdistusaine. Hamsterijuliste repsottaa kulmasta. Tyttö tykkää siitä vieläkin. Kolme vuotta ei ole muuttanut mitään. Tänne osaan unissanikin.

En tunnista täältä enää ketään. Samat tympeät, pulleat reidet ja maitoiset rinnat. Samat pallopaidat ja haalarit, tyhjät katseet ja maireat suut, mutta vieraissa varsissa. Nämä luulevat elävänsä ainutkertaisia päiviä, vaikka kaikki ovat ne samat käyneet. Samat, loppumattomat, tuskaisen hitaat puistopäivät.

Ne katsovat kelloa ja lämmittävät mikrossa mössöt. Ne lappavat avautuviin suihin samat lihat ja perunat ja pyyhkivät mekaanisesti posket. Ne vaihtavat vaipat, pissattavat ja pesevät sormet. Loruttelevat, lällättävät ja jumppaavat pinkeissä trikoissaan. Niiden kasseista löytyy koko maailma.

Kotiin päästyään ne istuvat lattioilla. Tuijottavat kelloa. Ravaavat häkkieläimen lailla. Oven käydessä ne huutavat, itkevät ja tiuskivat. Käyvät kaupassa ja paistavat jauhelihat. Yön katkonaisesta unesta ne muistavat aamulla vain pelon ja hädän. Suojelleensa, juosseensa tai pudonneensa.  Ne nousevat ja kulkevat puistoon. Punaisesta mukista juovat kahvinsa seisten.

Tytön syntymäpäivillä sukulaiset kysyvät vauvakuumeesta. Vielähän sitä ja niin nuori. Ilman sisaruksia tulee itsekkäitä sikoja. Kuolleen ruumiini yli, mietin, ja hymyilen niille hiljaa. Ne alkavat kytätä vatsanseutua.

ALUSSA

Niitä makaa täällä loppumaton rivi. Valkosissa häkkisängyissä, tuhat päätä sisällään pitäneiden keltaisten lakkien alla. Ruttuisissa naamoissa unelias ilme. Me katsomme kaukaisuuden päästä. Lasin takaa koetamme tunnistaa omamme. Mistä me omamme vielä tunnistaisimme? Ventovieraat.

Ne punnitaan ja kapaloidaan. Lämpimässä vedessä, lämpimillä käsillä kylvetetään. Ne ovat pieniä ja merkittäviä. Meitä paljon merkittävämpiä. Niiden tähden meitä surutta rikottiin. Käsiteltiin koneiden lailla.

Me työnsimme, venyimme, huusimme. Ratkesimme ja pelkäsimme vierekkäin viereisissä huoneissa. Vierekkäisissä vihreällä maalatuissa huoneissa. Huusimme ja kuulimme toistemme huudot.

Nyt ne viihtyvät tuolla paremmin. Toimeliaan hoitajan täsmällisessä otteessa. Kaukana meidän haparoivasta hyssytyksestämme. Pesukoneet pesevät steriilissä liuoksessa tuhat tuttipulloa niiden suihin. Eivät ne osaa meitä kaivata.

Ne kärrätään välillä viereen. Vihreiden verhojen taakse yksiöön. Ne työnnetään syliin ja kiinnitetään. Punaiset, ahnaat, kipeisiin töpseleihin. Me makaamme tisseinemme,  kohtuinemme, yksiöissä odottamassa.

Monisteessa määrättynä aikana vieraat tulevat. Napanuorakimppujen, simpukkasuklaiden ja liian vaaleanpunaisten tossujen kanssa. Aamutakissa, verkkohousuissa, kumitohveleissa me otamme vastaan. Ripsivärittömät, poskipunattomat, raudan maku suussa.

Korkealla äänellä käskystä kertaamme supistukset, ponnistukset, mitat ja mietteet. Tikit ja istukat ja ihmeet me kertaamme. Puhumme asiat, joista on aina vaiettu. Muutumme vaimoista vereksi ja virtsaksi. Lähtiessä He tuntevat olleensa liian lähellä.

Toisten verhojen takana tapaillaan helliä sanoja. Välitetään, vaalitaan, vanhemmoidaan. Minä katson ilman mitään tunnetta. Sitä paitsi sen piti olla poika. Se muistuttaa ihmisiä joista en pidä. Muistuttaako se aina sellaisia, vai muuttuuko muistuttamaan minuakin?

Minä yritän muuttua muiden mukana. Kellosta katsoen harjoittelen hautomista. Tavoittelen tunnetta ja piilotan pelon. Pinnistelen äitiytyäkseni.

Kohta meidät tempaistaan todellisuuteen. Päteviksi, pystyviksi pakotetaan. Ne annetaan meille ilman ohjeita, tuikean näköisinä tuijottamaan. Me pakkaudumme autoihimme ja ajamme elämiimme. Kerrasta tärkeiksi tulleisiin.