Tämä on se oikea Keinuhevonen-kilpailussa palkittu teksti.
HEREILLÄ
Ovella vihmoo niin vimmainen tuuli, että jähmetyn sijoilleni jännittämään. Kuulostelen, kierrän ja katselen kauemmas. Tuleeko, yllättääkö, osuuko? Nyt olen kaikkein alttiimpana sille. Haavoittuvimmillani ja täydellisenä. Se kaataisi minut ja pudottaisin. Se pyyhkisi kaiken koetun. Tuuli vihmoo ja valelee uhkaa. Se pyörii puuskissa viitan lailla. Jään päältä huokaisi hiekankin pois.
Minä seison ja odotan. Puristan syliini nahkean pötkön. Napakan, tanakan, punakan pötkön. Siihen se ajaa, pysähtyy kohdalle. Astun ja kurkotan kahvaan. Mies on siinä, vauhko ja valpas, silmissään selkeä pelko. Koskaan en ole sen ennen nähnyt keskittyvän johonkin noin. Kääntää rattia kuin hentoista herkkää. Aistit toisilla taajuuksilla.
Pötkö ei piittaa pätkääkään. Katselee kattoon silmät harhaillen. Minulle vietti on vieras. Vieraita vaaroja, viekkaita kasvoja väärällään. Viidakoita ja valtameriä sairaalasängystä parkkipaikalle. Piinaavat, selkeät, terävät aistit. Ensimmäistä kertaa kokonaan hereillä. Näiltä paikoilta, kaikilta paikoilta, kaikki autot lähtevät mukanaan muutos.
Ulkopuolella ajavat hullut. Maailman hullut, vieraat hullut, kaikki hullut tällä samalla tiellä. Kaikki välittämättömät, huolehtimattomat, rakastamattomat hullut. Omissa muuttumattomissa maailmoissaan. Omissa rikkirepimättömissä ruumiissaan. Maidottomissa, rinnattomissa, kohduttomissa. Ajavat paikkoihin joissa kukaan ei odota.
Juuri nyt se voisi sattua. Menettäisin kerralla kaiken. Kaiken kerrasta muuttuneen. Vihreät verhot tiukasti pedatun sängyn ympärillä. Vaaleanpunaiset, liian suuret, pesuista väsyneet pyjamat. Verkkohousut ja veren hajun. Ilokaasunaamarin huterat huokaukset. Aamiaishuoneen rengaspeppunaiset. Kukaan ei tietäisi mitään siitä edes olleen.
En oikein ehtinyt äidiksi vielä. Kotiin jos pääsen niin kenties saan kiinni. Käyn ketjuksi kulkuun, pykäläksi kaikkien äitien portaikkoon. Kutsun vieraita. Sulatan pullaa. Otan kaikki kortit ja kukat. Kaikki pienet, epäkäytännölliset, hailakat potkuhousut. Imetän, vaikka sattuu. Käärökin käsissä kasvaisi. Muuttuisi Välittäväksi. Katsovaksi. Tuntuvaksi. Häneksi muuttuisi.
Mistä ne tietävät vaania nyt? Juuri meitä, juuri tätä autoa. Kaikista autoista juuri tätä, jossa viedään pientä patukkaa. Ne tietävät ohittaa, ilkeillä ja ilkkua. Kaahata, viivyttää ja vilkuttaa. Kaoottinen letka kamalia hulluja. Pelottavia, pimeitä, kateellisia kamaluuksia. Ei tämä ennen näin pitkä ollut. Ei näin liukas, eikä näin pimeä.
Taloni ovella tuuli on toinen. Lempeä, lauha ja ilman uhkaa. Voimakas vielä, mutta lepyttelee. Teeskentelee vain testanneensa. Se puhaltaa pehmeästi pois sen piinan. Pimeän, hullut ja harhaisen mielen. Kannan viimeiset viidakkometrit. Autosta polulle ja ovesta kotiin. Yhdessä yössä kodiksi kudottuun.
